torstai 11. toukokuuta 2017

West 11 (Bri-63)

Nuori mies (Alfred Lynch) elää pubien, peliahallien, kahviloiden ja jazzklubien `tyhjää elämää`. Miesten vaatehtimosta tulee potkut ("Show me flamin`48 raincoat!") ja lopulta yhden huoneen ("Furnished? I suppose you can call it furnished.") asunnosta. Pikkuhiljaa, heti elokuvan alusta, hämärä vanha pukumies alkaa yrittämään saada miehestä murhaajaa, `täydellistä rikosta..`Mies itsekin ajattelee, että hän tarvitsee väkivaltaisen shokin päästäkseen takaisin elämään..


Mm varsinkin vigilante-elokuvista tutun ja tunnetun ohjaajan Michael Winnerin varhaisohjaus ei ole parhaimmillaan rikoselokuvana (elokuvan loppupuoli), vaan jazzin, jazzklubien, jazzjulisteiden reunustaman vauhdikkaan tyhjyyden kuvaajana. Lynch on roolissaan hyvä, samoin huikentelevaista `tyttöystävää` esittävä Kathleen Breck. Diana Dors tekee tyypillisen roolinsa klubiruusuna ja nuori David Hemmings vilahtaa (mutta ei vilahdakaan krediiteissä.) Musiikkia on tehnyt mm Acker Bilk, tunnusmelodian. Seksploitaatiofaneille; puoli pyllyä vilahtaa..


Onnistunut, surumielisen vauhdikas elokuva. Loppuratkaisussa samaa surumielisyyttä, mutta se saapuu liian helposti, nopeasti, epäuskottavasti.


"Same cafes, same parties, we share same bottles. And same beds. Cheers! Here`s the new face." "But we are sharing the same bottle.."

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Korva - Ucho - The Ear (Tsekkoslovakia-70)

Elo ja kuva.
Elokuvan alussa kasvava korva lähestyy katsojaa, kuulijaa... 60-luvun Tsekeissä Korva kuuntelee...

Karel Kachynan Korva on `todellisen`, totaalisen, kollektiivisen totalitarismin ja sen synnyttämän vainoharhan tarkimpia, tiukimpia tulkkeja. Elokuva siitä kuinka vainoharha onkin lähes pelkästään vainoa. Varsinaista vainoharhaa, oikeammin varsinaista harhaa on elokuvassa varsin vähän. Jos ollenkaan. Jos nimeksikään.

Puoluemies saapuu vaimonsa kanssa puolueen juhlista, juhlien tarjoilijat ovat olleet "kaikkea muuta kuin tarjoilijoita", kotikuski täysin tuntematon, ajelee pitkin poikin Prahaa, kotona avaimet ovat kadonneet, ne ovet joiden pitäisi olla kiinni ovat auki, sähköt ja puhelin ovat pois päältä... naapurissa valot palavat, siellä juhlitaan?..
Vai juhlitaanko? Ketä siellä oikein on?.. Sitten sähköt, valot pamahtavat päälle. Pihalla pyörii miehiä sekä pimennyksen että `valaistumisen` aikana.. Sitten ovikello soi..
Mies ottaa mukaan yöpuvut ja hammasharjat, mutta puoluerevohka tuleekin vain ryyppäämään, `hauskaa` pitämään.. He häipyvät, mutta mikrofoneja alkaa löytymään vessoja myöten.. Ovatko olleet kauan vai vain vähän aikaa?...

Elokuva siitä mitä jatkuva vaino tekee ihmisille. No, ei hyvää. Ei todellakaan. Pääosaparistakin paljastuu musertavaa kusipäisyyttä, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelemista...
Mutta kenen on syy? Valtava vyyhti. Millaista on elämä sinänsä seisovan veden, mutta valtavan vainon ja kummallisten muutosten ristitulessa? (Prahan Kevään kaikuja..)

Avioliitto sinnittelee tässä absurdissa muuntautumisvyöryssä. He ovat hyviä ihmisiä, sekaisin. Kuten ympäristökin. Mutta he tarttuvat vielä toisiinsa, rakkauteensa, ja onnistuvat jotenkin selviämään..
Ja heidät `kokeen`jälkeen nostetaan korkeammalle politiikan portailla kuin ennen. Ja sehän vasta pelottaakin... Konec.

Karmean oivallinen ajankuva. Kaikkien aikojen kuva, jos vastaavaa tapahtuu...

"Korva, mitä sinä haluat?!"

lauantai 6. toukokuuta 2017

Karvat (Suomi-74)

"Sitä naidaankin nykyään vain rahakasassa." 
Seppo Huunosen vuonna-74 ohjaama Karvat on varsinainen kotimainen elokuvakummajainen. Ja kummajainen nimenomaan positiivisessa, monipuolisessa mielessä: Se on varsinainen genrehybridi: Päällimmäisenä on absurdin roska/toimintaelokuvan maailma, johon kerrostuu ja limittyy miehen mielen eksistentiaalista etsintää, sekä taide-elokuvan, jopa avantgarden tasoja. (Viimeisestä määreestä voisi mainita rakastelukohtauksen joka on toteutettu kahden, toisiinsa kietoutuvan huivin `avulla`.) Paljaspintafanien ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä alastomuutta on melkoisen paljon. Samoin väkivaltaa.

Huunonen osoittaa myös monenlaista rohkeutta: Ensinnäkin elokuva perustuu Lionel Whiten romaaniin Obsession (suom Kohti Perikatoa) jonka pohjalta Godard teki Hullun Pierrot`in. Toiseksi tällaista elokuvaa ei Suomessa oltu tehty aikaisemmin. Ei sinnepäinkään. Eikä ole juuri tehty myöhemminkään. Ja kolmanneksi hän teki sen vielä kotimaisen elokuvan aallonpohja-aikana. Eli jos olisi halunnut menestyä, hänen olisi pitänyt tehdä kansankomediaa ja jatkaa debyytti-yleisömenestyksensä Lampaansyöjien linjaa. Vuoden toinen ensi-ilta vuonna-74 oli Speden Viu-Hah-Hah-Taja. Ja siinä ne sitten olivatkin.

Ajattelevan ihmisen roskaelokuva

Filmi kertoo työttömästä, kirjailijaksi halajavan miehen absurdista, surrealistisesta kiirastulesta 70-luvun "suuren" työttömyyden aikana. (Kirjailijuus, kirjailijaksi pyrkiminen tuodaan esiin taustamusiikkiin ujutetulla kirjoituskoneen naputuksella.) Mies `eksyy` perheestään primos motorina toimivan lapsenvahtineidon ohjauksella petosten, seksin ja murhien oravanpyörään ja hullunmyllyyn, joka vie aina Espanjaan asti. (Ja takaisin Suomeen..) Näistä seikkailuista ei absurdeja, surrealistisisia juonenkäänteitä eikä hämärää huumoria puutu. Ja loppu meneekin ihan surrealistiseksi slapstickiksi. Huumonen kutsuukin Karvoja "selviytymistarinaksi" ja " narrin peiliksi". Tämä peilaus näyttääkin suomalaisen kaljuuntuvan, lyhyenlännän, pyylevähkön miehen muuntautumista supersankariksi. Erästä (ensimmäistä) ruumista, esittää itseironisesti itse ohjaaja Huunonen.

Karvojen jälkeen Huunonen teki vielä yhden elokuvan, Piilopirtin, joka on sitten taas sitä kansankomediaa.

Karvoista on ilmestynyt DVD, jota Huunonen on leikannut "yleisöystävällisempään muotoon". Tätä ei pidä säikähtää. Villi meininki ei ole kadonnut mihinkään.

torstai 4. toukokuuta 2017

Invisible Menace (Usa-38)

Sotilas salakuljettaa säkissä naisensa sotilassaarelle. Varastossa pussaillessaan ja piileskellessään he törmäävät ruumiiseen. Joku nähdään juoksevankin.. Parivaljakkoa tietenkin epäillään ja paria muutakin, varsinkin Boris Karloffin esittämää varatohtoria, vai mikä liene laukunkantaja hän oikein onkaan.. Mutta hänellä on hämärä menneisyys.. Suoraan jostain juhlista kutsutaan paikalle pukupäällinen tynnyrivatsainen `etsivä`, vai mikä lie, mutta harvinaisen tyhmä ja vittumainen tapaus..

Harvinaisen lyhyt (onneksi, 55 min) lyhyt minielokuva ja harvinaisen tyhmä ja mitätönjuoninen, löysä loppuratkaisu. Eikä näyttelijätkään taidoillaan paljon juhli, aikamoista jankkaamista ja tankkaamista. Ainoastaan Karloff on tietenkin tunnetusti hyvä, mutta se on vain pikkupiristettä elokuvan yleiseen ankeuteen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Phantom Lady (Usa-44)

Kuinkahan monessa film noirissa tai yleensä jännärissä, jännityselokuvassa syytöntä epäillään rikoksesta, yleensä murhasta. Lukemattomissa. Ja sitten alkaa ruodinta ja maineenpuhdistus..

Aavenaisessa mies  törmää juurikin tähän `Aavenaiseen`, viettelee iltaa hänen kanssaan kaupungilla (New York, tottakai ja tietenkin) ja kun saapuu kotiin on vaimo hengiltä.. Ja syytteet ja selvittelyt niskassa.. Ja `Aavenainen` on tietenkin hävinnyt kuin haamu aavikolle.. Siinäpä se. Jotkut pitävät tätä oikein esimerkkinoirina, mutta itse en oikein lämmennyt. Komeita noir-kuvakulmia, joo mutta ei mitenkään mestarillisia. Ja tarina nyt ei tosiaan ole kovin uusi ja uniikki, ja tässä vielä epäuskottava, väärällä tavalla. Onhan monissa loistavissa noireissa älyttömiä juonenkäänteitä (ei kuitenkaan mitään giallokamaa sentään), mutta tämä jää jotenkin laahaamaan..

Robert Siodmakin ensimmäinen noir. New York sykkii hyvin. Elokuva on tunnettu Elisha Cook Jr:n orgastisen raivokkaasta rumpusoolosta ja  Aurora Mirandan lavaesiintymisestä.


maanantai 24. huhtikuuta 2017

Loser Takes All - Loma Monte Carlossa (-56)

Rossano Brazzi oli nelkytluvun, varsinkin viiskytluvun yksi romanttisten komedioiden miestähdistä. Seitkytluvulla hän vieraili, yleensä jonain Tohtorihahmona, muutamissa sleazisissa halpahörhökauhisteluissa. Näistä Tohtoroinneista tunnetuin on Frankenstein Castle of Freaks (vanhoista viiskytluvun tähdistä tässä mukana myös Edmund Purdom[The Egyptian], toinen vastaavan ura-kauhugenrekeikauksen tehnyt näyttelijä *), jossa hän tässä `vanhuuden vahanaamaroolissa` esittää, ei enempää eikä vähempää kuin itse Tohtori Frankensteinia. Muita Tohtorointeja ovat Lucio Fulcin Young Dracula ja Alberto De Martinon Formula For Murder. Isoin kauhuosa löytyy Omen Kolmosesta. Loser Takes All`issa hän esittää vaisua kohkaajaa, vaisua romanttista kohkaajaa.
Eikä naispääosassa esiintyvä Glynis Johns ole paljon sen kummempi. Perustuu muuten Graham Greenen tekstiin, eikä sekään ainakaan tämän elokuvan perusteella ole kovin kummoista. Vaisua slapstickia.

Maitoa ja Sikareita. Brazzi ja Johns esittävät `nuorta` paria (Brazzi syntynyt 1916, Johns -23) jotka lähtevät hää kautta pelimatkalle Monte Carloon. Brazzi on numeromies, firman tärkeä tekijä, joka Robert Morleyn esittämän, maitoa ja sikareita siemailevan Isopomon `käskystä` lähtee tähän pelipaikkaan nuorikkonsa kanssa.
Seuraa värikkään väritöntä, värittömän värikästä seikkailua pelipaikoilla. Värikkyys tulee siitä että elokuva on kuvattu Monte Carlossa. Värittömyys, no värittömyydestä. Juonessa ei kovinkaan paljon erikoista, mainittavaa: Välttelyä, vaisua seksiviittausta, punastelua, poukkoilemista, pelaamista.. Tuo maito ja sikari-miksaus kuvaa hyvin elokuvan palikoiden (varsinkin pääpari) yhteensopimattomuutta.

P.S. Kyllä mä mieluummin tuon `vanhuuden vahanaamailun`, Frankensteinin Hirviöt katson kuin tämän. Vaikka Hirviöintikään ei ole genressään kovin kummoinen, palikkamainen sleaze-sotku.
Mutta kuitenkin möyrinnässään, möyhinnässään muistettava. `Kaikki` Hirviöt mukana!


P.S.2. Rahan väsytysvoitto. `Hävettäen` on myönnettävä että tämä rahanylistyselokuva (sitähän tämä on, sitähän nämä ovat) on muutaman katsannon jälkeen parantunut. Nämä ovat sumutuselokuvia (ihanaa sumutusta, argh!), jossa rahan arvo muka nostetaan pilviin ja/tai lasketaan maahan. Mutta kaikille käy kuitenkin tietenkin hyvin. Sekä rahallisesti, että rakkaudellisesti. Ja varsinkin rakkaudellisesti. Ja varsinkin niille hyville tyypeille. (Eipä tässä `pahoja` olekaan, `rahalle heikkoja` vain)  Eivätkä hekään mitään kurjuutta tule kärsimään. Päinvastoin.
Rahanylistyselokuva, vaikka kiertoteitse.Ja "me" tykkäämme. Sellaisia `me ihmiset` olemme. Mutta ei se vie pääpointtia, pääparin yhteensopimattomuutta pois. Päinvastoin. Raha puhuu. Kaikille. Heille kaikille. Meille kaikille.

* kolmantena viiskytlukutähtenä (mm parit Hitchcockit)  joka näytteli seitkytluvulla paljon kauhu ja eksploitaatioelokuvissa voisi mainita Farley Grangerin.

Kansas City Confidental - Neljän naamion salaisuus (Usa-52)

Ex-poliisi ja ex-vanki mittelössä. Ex-poliisimiehestä, vanhasta herrasta on tullut rikollinen. Elokuvan alussa hän kellottaa kadun vilinää useana päivänä, jotta hän tietää  milloin mikin jakeluauto ja poliisiauto saapuu sekunnilleen joka aamu. Kukkakuski, ex-vanki (John Payne) tulee joka aamu lähes samaan aikaan, mutta täysin samaan aikaan saapuu tietenkin rahankuljetusauto poliiseineen. Tekeillä on tietenkin pankkiryöstön suunnittelu vastapäiseen pankkiin.
Tämä Ex-poliisi, nyk-rikollispomo haalii kolme miestä ryöstöhommiin. Keskustellessaan yksitellen heidän kanssaan hänellä on hassuhkon-pelottavankin näköinen naamio kasvoillaan, jotta häntä ei tunnistettaisi. Hän vaatii myös että roistokolmikko pitää ryöstössä samanlaisia maskeja, hän itseasiassa vaatii että roistot näkevät toisensa maskit päällä, eivätkä riisuisi niitä kuin vasta ryöstön jälkeen. Kukaan kolmikosta ei saa nähdä koko keikan aikana toisiaan. Maskit pois vasta yksinäisyydessä. Näin käykin.

Pakoautoksi valitaan samanlainen kukka-auto kuin Paynen ja hän tietenkin joutuu kiinni. Häntä kovistellaan kovasti, yllättävänkin brutaalisti vankilassa, mutta päästetään pois kun huijausauto löytyy erään rekan sisältä. ("Thanks for nothin!`") Mutta kukkakuskin maine on mennyttä, lehdet lööppäävät kuvaa ja sanaa miehen menneisyydestä ja mahdollisesta nykypäivästä ja tulevaisuudesta, negatiivisesti tietenkin. Mutta kukkakuski ei tällaista niele eikä sulata, vaan lähtee kostohommiin..
..Meksikoon. Sillä eräältä lomanviettopaikalta löytyy liian nopeasti ja epäuskottavasti pari kolme hämärää tyyppiä; ex-poliisina esiintyvä pomo (kukaan ei tollosti tajua häntä rosvopomoksi, yleensäkään roistoksi) sekä kaksi roistoista (loistavasti näyttelevät Lee van Cleef ja Neville Brand). Pomo on heidät sinne kirjeillä kutsunut. Kukkakuski on ottanut kuolleen, kolmannen tyypin kolmikosta (myös loistavahkosti näyttelevä Jack Elam) persoonallisuuden...

Vauhdikkaasti etenevä, mutta myös vähän liian helposti etenevä elokuva. Juonessa on kuitenkin välillä, useinkin, ihan hyviä koukkuja (naamioteema, ex-vanki kukkakuskina)  Mutta se on myös vähän `liian valoisa` noiriin auringonpaisteineen, mutta jännityksen korkkiruuvimainen kiertyminen vähentää tätä puutetta. Tämä on toteutettu pikkuhiljaa mutta tanakasti. Lisäksi loppu on ei-noirmaisen imelä ja valoisa.

Mutta John Payne on kova.