"I`m Champion!" - Kuka on Numero Yksi?

Seijun Suzukin kuuskutlukutuotanto Branded To Kill - Tehtävänä Murha kertoo palkkatappajista jotka heidän rankinglistansa mukaan (numerojärjestyksessä) tappavat toisiaan ja muita toimeksiantoja mustavalkoisen pop artin, vinon dialogin ja japanilaisen jazziskelmän (laulujen sanat teemaan sopivia) siivittäminä.

Kiehuvan riisin tuoksua rakastava (ehkä myöhemmin myös naista rakastava) tappaja kulkee läpi synkän pop-arttisen (sade, lentävät linnut, perhoset piirrettyinä kirkunnan säestämänä), mahdottomien murhien (mm viemäriputkiston kautta tapahtuva ampuminen) ja lopuksi klaustrofobisen kaksintaistelun kautta finaaliin.

Branded To Kill`in maailma on synkkä (leffa on puoliväliin asti suihkuna tulevaa sadetta ja kuolemaa, ja ainoastaan lyhyt iskelmällinen ilmapallon kanssa tapahtuva nyrkkeily ja potkuharjoittelu on iloista), mutta omintakeisen pulp-huuhaan ja surrealismin sekoitus tekee siitä teoksen jota katsoo ymmärtämättä, mutta outoutta ja visioita aidosti hämmästellen, ja leffan haluaa katsoa heti loppuun, ei kyllä ehkä kovin usein.

Sirkusta, autiomaata ja avaruutta - Alejandro Jodorowskyn tupla-paluu Cannesin elokuvajuhlilla

Älkää peljästykö, tämä ei ole raportti Cannesin elokuvajuhlilta, mitenkä meikäläinen nyt siellä, vaan tämä on "raportti", uutisointi siitä että Wanhalta Weirdolta, mestariohjaaja Alejandro Jodorowskyltä on tullut uusi pitkä elokuva yli kahteenkymmeneen vuoteen, lähes neljännesvuosistaan.. Dance of Reality. Lisäksi festivaaleilla esitetään dokumentti Jodorowskyn epäonnisesta ja lopulta kariutuneesta Dune-elokuvaohjauksesta. Siis tästä josta David Lynch ohjasi ehkä huonoimman elokuvansa..
Tässä tupla-paluussa on kyllä uutista/uutisia ihan kunnolla. Tervetuloa takaisin, Jodo!

Dance of Reality perustuu ilmeisesti Jodon lapsuuteen ja nuoruuteen Jodorowskymäisen fantasia/tosimaailman läpi puristettuna ja avattuna. Jo minuutin trailerissa näkyy tätä maailmaa yllättävänkin paljon: sirkusmaailmaa, autiomaata, värikästä pukeutumista (myös eläimillä), köyhää asumista, pääkallo ja luurankopukuisia ihmisiä, juhlaa ja siestaa, köyhyyttä ja rikasta, värikästä fantasiaa/ totta, koirat ja ihmiset maassa, linnut, ilmapallot taivaalla.. Ja sitten vielä Avaruutta (varmaan monenlaista, monensuuntaista) tuossa Dune-dokumentissa.

Näistä kirjoitan kyllä HETI kun olen ne nähnyt ja niistä tointunut. Tai parasta olisi varmasti kirjoittaa kun niistä ei ole vielä tointunut...

"I just need to scream, that´s all"

Peter Stricklandin Berberian Sound studio tuo hämmentyneen britti-äänimiehen (Toby Jones) Italiaan erään giallo-noitailun omalaatuiseen tekijäporukkaan.
BSS sekoittaa kauhuelokuvan ääni-ja kuvamaailmaa (tässä järjestykssä, tehtävästä elokuvasta ei näy kuin alkutekstit, mutta kuullaan sitäkin enemmän), ilkeää ohjaajaa, kauhuelokuvan lainalaisuuksille, mm Scream Queeneille, piruilua ja äidin kirjeitä kiehtovan sekoavaksi kauhukuvastoksi, ja varsinkin äänistöksi.
Leffan loppu liukenee vähän liian tavaramerkkimäiseksi `oudon leffan` lopuksi, eikä näyttelijöiden (varsinkaan pääosa-Jonesin) muminasta saa useinkaan selvää, mutta toisaalta ne antavat mysteerin mennä loppuun asti. Ja sen yli.
Otsikon lauseen lausuu tehtävän elokuvan naisnäyttelijä, joka haluaa tulla äänityskoppiin itsekseen huutamaan. Ehkä harjoittelemaan, ehkä pelkojansa purkaakseen, ehkä molempia..

Unta talossa ja kadunpätkällä

Avantgardeohjaaja Maya Derenin Meshes in the afternoon (1943) on kuin samaa unta/eri unia luupattaisiin samaan silmukkaan, verkkokalvoillemme varttitunnin verran, yhden upean lyhytleffan verran.

Nainen asettuu nuokkumaan korituoliin talossaan, ja kohta alkaa hän/joku muu kaapupäällinen peilinaama (peilit, tanssit ovat Derenin leffojen peruskuvastoa) kierrellä taloa ja viereistä kadunpätkää ylös ja alas kukka sylissään. Välillä syli on tyhjä, välillä kukka makaa kadulla.

Kukka, avaimet, veitsi, leipä, puhelin ilmestyvät käsiin, pöydälle, portaille. Kädessä oleva avain, kukka muuttuu veitseksi ja toisinpäin jne.

Spiraalinomainen melko pienen tilan upea, uninen, "juoneton" pyöritys väsyneen (sairaan?) naisen näkemästä unesta tai (hänelle) todesta. Tuulee.

Juuri sopivanmittainen unipläjäys. Uniavantgardea.

The Haunting of Hell House

Wanhan ajan hevoskärrykauhua ja varsinkin kummitustalokauhua edustaa vuoden 2009 The Haunting of Hell House.

Mies vie nuorikkonsa puoskari-abortintekijälle. Nainen ja lapsi kuolevat. Tämän jälkeen nainen alkaa kutsuvasti kummittelemaan miehelle. Miehen yliopisto-opettaja on myös kokenut menetyksen. Ja he kaikki kohtaavat Hell Housessa.

Hyvin kirjoitettua (Henry James), kuitenkin kummitustaloelokuvaksikin liian toisteista tarinaa jonkinmoisella lopputwistillä.