Mysterious Object at Noon (Thaimaa-2000) - Mielen aaltoilua

Ja veden aaltoilua. Vaikka maan päällä ollaankin. (Elokuva on aina aaltoa.) Ja varsinkin viidakossa. Apichatpong Weerasethakulin elokuvissa viidakko on aina lähellä. Tämä hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa on haastava, mutta kun sen aaltoihin, sen viidakkoon, hyppää, helppo, helpottava kokemus. Kaikki (ihmiset, tapahtumat, vaikka aluksi kuinka oudot, `todelliset` ja `keksityt') ovat oikeastaan samaa aaltoa. Pisaroita siinä. Ja niistä muodostuu mainiosti mieltä myllertävä matka, elokuva...

"Kerro minulle kertomus, tarina. Totta tai tarua. Tai vaikka jostain kirjasta." sanoo ohjaaja(n) ääni `näyttelijälle.` Katsoja ei ole varma mikä ihmisistä, tarinoista on totta ja mikä ei. Onko kukaan, mikään. Eikä ole varma, onko sillä tiedolla mitään merkitystä. Kerrotut tarinat tuovat lisää henkilöhahmoja, tapahtumia katraaseen..

Filmin keskiössä on pyörätuolipoika, joka on välillä `tavallinen' poika, välillä hänen väitetään tulleen avaruudesta. Häntä hoitava `opettaja` kuolee ja herää henkiin. (Onko häntä ollenkaan? Entä muut?) Mutta hän `synnyttää` `kuolleista herättyään` puserostaan putoavasta `objektista' (kuin pieni muovikoru) `mysteeripojan` pyörätuolipojan seuraksi.  Tai jotain tämmöistä. Hän on jo `syntyessään` jokseenkin samanikäinen kuin pyörätuolipoika. Mysteeripojankin väitetään tulleen/tulevan avaruudesta.. Ja tuo `uudestisyntynyt opettaja` onkin oikeastaan hänen hahmonsa ottanut mysteeripoika.. No, kuka hän sitten on?... Kuka on kukin?...

 Hienoa, vellovaa juonenkerrontaa jota seuraa ihmetellen, innostuen...

Välillä ollaan suurkaupungissa, välillä pienessä kylässä. Amatööri`näyttelijät` (mm aikamies esittää pyörätuolipoikaa) esiintyvät välillä luonnollisissa paikoissa, `luonnollisesti` (niinkin luonnollisesti että sanat `unohtuvat` tai he eivät keksi mitään, tai sitten pulppuaa..), välillä teatterin lavalla. (Sielläkin takellellaan, tuijotetaan, vilkuillaan, näytellään.. "You act like children.") Välillä tarina `etenee`, tarinaa kerrataan, laululla. Lapsi - ja nuorisojoukkojen `näytteleminen`menee ujosteluksi, kikatukseksi, tönimiseksi. Tarinoimiseksi. Yksi aloittaa, toinen jatkaa. Tai aloittaa uudella alulla. Tai menee suoraan loppuun. Tarinat aaltoilevat. Näinhän lapset monesti tarinoita satuilevat. ("You act like children.") Upea kohtaus, jossa innokkaat jutunjuoksutukset ja vähän hämilliset miettimistauot vaihtelevat.

Lisäksi elokuvassa on mm niskaan ilmestyvä mysteeriviiva, nyrkkeilyottelu jossa seurataan vain yleisöä/ottelun musiikista vastaavaa huilunsoittajaa. Tapahtumakatraskin`seuraa`tarinaa tiiviisti sivusta.


Vellova, aaltoileva, mutta loppujen lopuksi seesteinen elokuva. Iso helmi meressä, aallokossa. Viidakossa. Elokuva on ympäröivän veden, viidakon värinää.

"Sinun on nyt päätettävä kuka on kuka." "Super! Let's go! No problem!"

Samaa aaltoa, samaa viidakkoa, samaa tarinaa. Tuhansia tarinoita.

P.S. "Joko lopetitte filmaamisen?" Filmaaminenhan tarkoittaa, kuinkas sattuikaan, myös huijaamista, liioittelua, valehtelemista.. The End?...Alku? - Loppu?

The Americanization of Emily (Usa-64)

Nyt en nostanut otsikkoon karmeaa, kapeaa ja harhaanjohtavaakin Suomi-nimeä Sodassa ja Rakkaudessa, joka tosiaan on nostanut framille vain yhden siivun (tosin aika ison) ja jättänyt elokuvan pääasian (ainakin meikäläisen mielestä, ja monen muunkin) sivuun, tai ainakin hyvin tulkinnanvaraiseksi. Nimittäin melkoisen kirpeän, välillä jopa kipeän, sotasatiirin.


Ja on huomionarvoista, että tämä satiiri kohdistuu Toiseen maailmansotaan, ja amerikkalaisten "mellastamiseen" Englannissa Ranskan maihinnousun suunnittelu ja tekovaiheessa.
James Garner on naisia takapuolelle taputteleva tollo, upseeristoa ja ylhäistöä palveleva `raaka-aineupseeri´. (Talo täynnä kaikenlaista luksustavaraa, suklaasta sampanjaan. Tämä ristiriita, korkeassa virassa ja asemassa olevien liehittely turhillakin ylellisyystuotteilla (tai tuotteilla joista ainakin on pulaa sota-aikana) kun muu kansa sinnittelee, tuodaan isosti esille. Samoin kuin amerikkalaisten tyhmänpuoleinen isoveliasenne. Viime mainittua vähemmän, ainakin ajan mittaan kun se Rakkaus sieltä pulpahtelee. Mutta pulpahteleepa maiden ja kansojen väliset antipatiatkin aina silloin tällöin rakastavaisten riiausreissussa, tosin nämä nousevat esiin aika käsikirjoitusmaisesti, ennalta laskettujen aikojen mukaisesti.) Nais`sotilasta`, autokuskia, avustajaa esittää Julie Andrews.
Garnerin `sotiluuden´ voi myös, niin kuin näkyy, laittaa lainausmerkkeihin, koska hänen hahmonsa ajatusmaailma on tämän satiirin ihan loppuun asti vetävä suola. Hän liputtaa pelkuruuden perään ja suosittelee sitä kaikille muillekin, näin sodat kävisivät mahdottomiksi. Tästä aiheesta elokuvassa esitetään lukuisia variaatioita, virkistävän vaihtelevasti. Julie Andrewsin hahmo on myös hyvä, mutta hänen rooliinsa liittyy enemmän epäloogisuuksia: Hän rakastuu `Jenkkitolloon` ihan liian nopeasti ja selittämättömästi, hänelle kirjoitettu teksti on välillä vähän liian vaappuvaa suuntaan ja toiseen ja hänen suustaan kuulemme lopun (satiirisen-kieliposkisen?) korniuden "Oletko sinä mies joka kerran sanoi.." Häneltä kuulemme myös viittauksen filmin nimeen: "Don`t americanize me!" Itse Andrewsin (kuten ei myöskään Garnerin) näyttelemisessä ei ole moitteen sijaa, he esittävät `omanlaisiansa tolloja` hyvin. Muu näyttelijästö, etunenässä James Coburnin honkelo, hontelo naissankari ja Melvyn Douglas sekoavana upseerina, peesaavat erittäin hyvin.


Tämä Arthur Hillerin elokuva pitää satiirisuutensa paljon paremmin kuin odotin, lähes loppuun saakka. Ihan lopussa on tietenkin "pakollinen"(?) löysennys, mutta lähes elokuvan lopussa tulevassa maihinnousukohtauksessa mukana tosi julmaa satiiria.

P.S. Ja kun kerran satiiroidaan kunnolla, niin brittimeininkiäkin (ja meiningittömyyttä) olisi myös voinut ottaa enemmän luupin alle.

Point of Terror (Usa-71)

Tätä on joissain arvosteluissa kehuttu jopa roskaräjähdykseksi, mutta kyllä tämä minun silmiini näyttäytyy tussahduksena, jopa suutarina.

Suuren (suurimman?) levy-yhtiön pyörätuoliin `sidotun` mogulin vaimo (Dyanne Thorne!) mellastaa miesten, murhien ja musiikin maailmassa. Mellastus on mietoa. (Bikinitkään eivät pääsääntöisesti poistu, putoa tässä elokuvassa.)
Viimeisin valloitus on yökerholaulaja Tony Trelos (Peter Carpenter, myös filmin alkuperäisstoorin tekijä).

Kohtauksessa, jossa puna-asuinen Thorne uima-altaan reunalla siksakkaa päälle ja pakoon pyörätuolimiestänsä härkätaistelumusiikin soidessa taustalla on jotain roskayritystä.

Thorne kulkee leffan läpi kuin alivaihteella liikkuva unissakävelijä. Sama koskee koko elokuvaa. Elokuvan loppuvilahdus on todella vanhentunut, tylsä twisti jo tuolloin. Ehkä se oli sitä jo elokuvahistorian alkutaipaleella.

Tylsää taaperrusta parilla roskahäivähdyksellä. Ei ole oikein pointtia tässä terrorissa. Halvatun tylsä.

Dante`s Inferno (Bri-67)

Ken Russell teki, ohjasi valtavan määrän säveltäjä`muotokuvia`, hallusinatoorisia syöksytyksiä taiteilijan mieleen joista pahimmillaan/ parhaimmillaan tuli jopa sekodokumentaarisia teoksia joissa aatteet, aikakaudet ja henkilötkin joskus heittivät häränpyllyä ja kuperkeikkaa. Paremmasta päästä  ovat teokset (kaikki kyllä ovat mielenkiintoisia ja mieleenjääviä) joissa visioita on fokusoitu (taiteellisten ratkaisuiden, budjetin pienuuden takia) enemmän minimalismiin (joka tarkoittaa Russelin kohdalla aika paljoa, isoa, mutta ei vielä hänen sekavampien teostensa  pompöösiä massiivisuutta) kuin maximalismiin, spektaakkeliin. `Mielen pienimuotoisemmasta spektaakkelista` (ilman tyhjää, prameaa koristeellisuutta) voi kyllä näiden onnistuneiden, loistavien teosten kohdalla puhua.

Tällainen teos on Dante's Inferno. Nyt Russell ei olekaan tarttunut säveltäjään, vaan 1800-luvun englantilaiseen taidemaalariin, runoilijaan Dante Gabriel Rossettiin. Mihinkään tavanomaiseen mieheen hän ei tietenkään ole tälläkään kertaa tarttunut, vaan taiteilijaan joka oli eräs (jos ei tärkein) Pre-Raphaeliittien seuran, kommuunin jopa, jäsen. Hän oli eräänlainen `harmoninen villi`, villisti värisevä, mutta analyyttinen. Ja tätä tietenkin välillä (usein) liiallisuuksiin asti, taiteilija kun on. Mutta rauhalle ja leikille on myös sijaa. Tauoille. Elokuva on tehty BBC:lle, eli budjetti ei ollut taivaitahipova, mutta juuri sellaisen sopiva, että saatiin aikaan erittäin toimivan innovatiivinen ja värikäs mustavalkoelokuva. Hyvällä tavalla sekoitus tv ja elokuvateatterielokuvaa. Joka ei tarvinnut mitään (Russelin tulevaa tavaraa:) tankkeja, norsuja, lentokoneita, sotilaskolonnia, räjähdyksiä katsojia hätkähdyttämään ja ihmetyttämään. Elokuvassa on asetelmallisuutta aika paljonkin (pakostakin taidemaalarikuvauksessa), mutta ne ajavat asiansa, eivät ole turhaa krumeluuria.

Pääosassa Russelin vakiomies Oliver Reed on hätkähdyttävän hyvä. Hän avaa ja sulkee Rossettin taitelijanousun, eräänlaisen seestymisen ja huumehuuruisen lopun vähäeleisellä värinällä. Rossettin elämään kuuluvat muusat, varsinkin Elizabeth Siddal, tuodaan esiin voimakkaasti. Judith Paris esittää Siddalia lähes loisteliaasti. Eikä muissakaan näytteljöissä ole moitteen sijaa. Siddalin ja Rossettin pitkä suhde molemminpuolisene taiteilijuuksineen, lapsenmielisyyksineen, platonisuuksineen, himoineen, eroineen tuodaan taitavan vaihtelevasti esiin.

Eräs elokuvan pääkulkuja on Rossettin Siddallin pään viereen ruumisarkkuun laskema, oma runokirjansa. Tämä mätä, laho, mutta silti säilyvä kirja pulpahtelee esiin elokuvassa useaan kertaan, ihan alusta alkaen.

Rossettin maalaukset ja runot vievät elokuvaa lähes koko ajan saumattomasti eteenpäin. Runot varsinkin. Ja niitä Reed tulkitsee sopivalla harmonian ja intensiivisyyden kombinaatiolla.

Angel Face (Usa-51)

Onpa kerrankin noirailu, jossa ei pääosassa ole poliisi, etsivä rosvo, toimittaja, jokamies/nainen, vaan ambulanssikuski! (Ja kuskina vielä itse Robert Mitchum!) Mutta eipä hänkään ole ammatissaan kuin ihan elokuvan alussa, mutta hyvää poikkeuksellisuutta näinkin.. Ajoittaisista laahaavuuksista huolimatta tämä Otto Premingerin ohjaama melodraama, psykodraama/ melo-noir, psyko-noir on toimivaa tavaraa.


Mitchumin esittämä ambulanssimies saapuu kolleegansa kanssa luksustalolle, jossa on tapahtunut murha -tai itsemurhayritys. Taloa asuttavat kirjoitusplokista kärsivä, rikas kirjailija, hänen tyttärensä, miehen uusi vaimo sekä pari palvelijaa. Uhri on miehen vaimo.
Mitchum joutuu heti löysänlaisesti  tyttären lumopiiriin. Heidän suhteensa tempoilee onnien ja offien ristitulessa. Mitchum taitaa kyllä tällaisen rennon välinpitämättömän/ härkämäisen, olkapäät ladonovimaisen kolhosti etenevän rakkauden uhrin tämäntapaisella karismalla. Dialoginsa on välillä jopa liian luppasilmäisen uneliasta. Jean Simmons uutena rakkautena taas vastaavasti on varsinainen väkkärä ja tulisielu. Hoitaa hommansa hyvin.


Lisää murhia/itsemurhia tapahtuu. (Tosin aika verkkaisessa tahdissa, elokuva vaikuttaa useita kertoja jopa liiankin matelevalta ja hitaalta, mutta tämä tuo hyvin, jopa loistavasti esiin hiljalleen kumuloituvaa hulluutta. Elokuvan absurdiuden kliimaksipiste tapahtuu noin tunnin kohdalla esitettävässä mielisairaalamaisen tylsistyneessä hääkohtauksessa. Hääpari on kuin kaksi välinpitämätöntä tuijottajaa. )
Elokuvassa on noiriksi varsinaista poliisi/etsivätoimintaa vähän, mutta Jenkkityylin mukaisesti mukana on pitkähkö oikeussalikohtaus. (Tässä kohtauksessa syyttäjä on raahauttanut keskelle salia turma-auton sisuskalut ohjaimistoineen, moottoreineen yhtenä kokonaisuutena.)


Onnistunut draamanoir, noirdraama (ensimmäistä etenkin). Mitchum on oma itsensä ja Simmons on sähäkkä väkkärä, pimeässä loistava sähikäinen, virvatuli. Elokuvan loppu on myös sähäkkä ja musertava.

Kwaidan (Jap-65)

Cannesissa harvemmin on palkittu kauhuelokuvia. Vuonna 1965 tällainen `ihme` tapahtui. Kyseessä on japanilainen, lähes loistokas kauhuepisodielokuva.

1. Black Hair. `Man's gotta do what man`s gotta do.` Not!
Episodisarjan ensimmäinen on myös sarjan toiseksi heikoin. Melko tyypillinen `Ennen oli paljon paremmin` ja `Tuhlaajapojan paluu`-tarina kertoo samuraista joka kaipaa hylkäämäänsä vaimoaan aina ja kaikkialla. Vaikka ennen oli paremmin (sehän on totta!), niin toteutus on suht vaatimaton. Tosin loppu läjähtää aika kovasti kasvoille. Varsinkin valjuun alkuun nähden. Nimen `lupaamaa` hiuskauhua on aika vähän.

2. Woman of the Snow. `Sandaalit lumessa.` Kylmä ja kalsea, valkoinen `Talviaave`, `Talvinoita` tappaa vanhan metsämiehen, mutta säästää nuoren metsurin. Mutta miehen ei pidä koskaan kertoa tapahtumasta kenellekään.
Kohta mies rakastuu nuoreen neitoon, miehen äiti kuolee, lapsia syntyy..
Nelikon paras. Revontulisella talvitaivaalla tuijottava jättisilmä ja katras pienempiä silmiä ovat huikean näköistä tavaraa. (Varsinkin kun läpinäkyvä aavenainen juoksee lumisen metsäpolun läpi suoraan silmään.) Myös kesäinen lämpimänlieskainen auringonlaskumaisema on lumoava. Mutta sisältää jo talven tuloa.
Huikea kokonaisuus. Leikkiluminen maanpinta ja valoisan värisevä yötaivas muodostavat teatraalis-fantastisen yhdistelmän.

3. Hoichi, The Earless. `Sokean suloista soitantaa.` Ehkä kokoelman tunnetuin teos. Menee meikäläiselle heti Talvitarinan jälkeen.
Episodin keskiössä on sokean biwa-kielisoittimen taitajan `poukkoilu` kahden eri maailman välillä. Välillä sokea saattaa jätti`plektrallaan` soittimestaan lähes psyke-garagerockmaisia vingahduksia.
Episodin alussa taas onnistunutta yhdistämistä: kahden eri klaanin taistelu tekomerellä maalatun tulitaivaan alla antaa kuvaa sodan tulisesta mielettömyydestä.
Sokean soittajan keho kirjoitetaan täyteen pyhiä tekstejä, mutta korvat jäävät ulokkeiksi, yksinäisiksi näkyviksi ulokkeiksi..

4. The year 1900. `Juoman pinta väreilee, mutta pohjamudat eivät sekoitu.` (Jännästi elokuvan alku ja loppuepisodit ovat ne huonoimmat. No, puristuksessa syntyvät ne parhaimmat timantit.) Teekipon kummitus riivaa kirjailijaa. Elokuvan huonoin ja arvattavin episodi.


P.S. Japanihan on perinteinen kummituskertomusten maa, ja paljon niitä on työstetty elokuviksikin. Komeaa jälkeä yleensä, mutta tulee mieleen että olisi kiva törmätä esim 60-70-lukulaiseen japanilaiseen kauhuklassikkoon joka ei sijoittuisi johonkin vanhaan, yleensä samuraiaikaan, vaan ihan tekoajankohtaan. Yleensähän nämä tosiaan sijoittuvat sinne historian hämärään. Siitä tosin ja tietenkin saa lisäusvaisuutta tarinaan, kuvaamalla historiallisen hämyn läpi. Ja olisi myös kiva törmätä tuon aikaiseen japanilaiseen kauhuelokuvaan joka ei kuvaisi vain kummituksia tai (aavemaisia) vampyyrihahmoja, noitia, vaan että framilla olisi myös esim ihmissusia tai vaikka Frankensteinin hirviö.

Viikatemies (Ita-62)

Taas aloitetaan tuolla jämäkähköllä Suomi-nimellä, alkuperäinen italianimi on La commare secca ja kyseessä on Bernardo Bertoluccin esikoiselokuva. Käsikirjoitus on Pier Paolo Pasolinin.

Elokuva kertoo oikeastaan pelkästään erään prostituoidun murhasta, ja siitä kuka sen teki. Ja samalla elokuva tietenkin kertoo näiden `syyllisten` elämästä. Viikatemies tuo esiin erilaisia tyyppejä, parivaljakoita, ihmisryhmiä ja ihmiskohtaloita (ja nykyaikaisesti sanottuna, heidän viiteryhmiään), joita on nähty murhayönä liikuskelevan jokisillan päällä alla ja ympäristössä. Elokuvan alussa murha on jo tapahtunut. Ilmassa pyörteinä leijailevat roskat, sanomalehtipalaset, ruohomättäät johdattavat tapahtumapaikalle.

Viikatemies on kahtalainen kokemus. Pasolinin käsikirjoitus on julman tarinan tiukka ja askeettinen filminnös, ehkä vähän liikaakin, liian kapea, näyttelijätyö `aitoa` amatööri(kin)esiintymistä hyvässä ja pahassa (italialainen temperamentti iloineen ja suruineen, tässä lähinnä suruineen, menee välillä liiankin huutoisiin sfääreihin, amatööriteatraalisuuteen), mutta maita ja mantuja, maanpintaa välillä vinostikin viistävä kameratyö on toimivaa. Voi sanoa että kamera kulkee ihmisten jaloissa. Mitään uutta ja oivaltavaa tällainen neorealistinen (ihmis)kuvaus ei ole, Italiassa kun ollaan, mutta yhtäkaikki tosiaan toimivaa. Ja sopii myös tällaiseen jännityskirjamaisenkin juonen (tosin sillä vahvahkolla ihmisruodinnalla ja yhteiskunnallisuudella) käsittelyyn. Varsinaisena neorealismi-elokuvana en tätä pidä, vaikka paikka ja aikakin vielä sitä olisivatkin. Enemmänkin tosiaan tällainen `yhteiskunnallinen dekkari.`

Mahdolliset syylliset esitellään toisiaan lähempää ja kauempaa leikaten. Välillä he ohittavat, tapaavat toisiaan, välillä taas toinen/toiset ovat etualalla, ja toiset vastaavat vilahtavat kuvan laidalla. Kunnes nämä `laitaihmiset` nostetaan vuorollaan etualalle, syyniin. En tiedä kuinka yleistä tällainen asettelu ja kuvaustyyli tuohon aikaan oli, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu että se olisi tuona aikana melkoisen uutta ja tuoretta. Ei ainakaan loppuunkaluttua. Tosin tällä `kikkaillaan` ehkä vähän liian usein.

Tämä Bertoluccin hyvin nuorena (21-22) tekemä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen, mukana debyyttiohjaajilla yleistä `matkintaa` (neorealismi, Kurosawa), mutta toimivaa sellaista. Pluspuolet veivät elokuvassa voiton. Pasolinin kässäri olisi ehkä voinut olla vieläkin yhteiskunnallisesti tiukempi ja jämäkämpi, mutta oli hyvä näinkin.

Minä pelkään häntä (Usa-51)

Laitoinpa tästä Robert Wisen ohjaamasta melkein-noirista House on Telegraph Hill`istä tuon jämäkän Suomi-nimen otsikkoon.


Yhdysvaltojen ensimmäisiä italiasta tulleita naistähtiä Valentina Cortese esittää keskitysleiriltä selvinnyttä naista joka identiteettihuijauksen avulla saapuu `perheensä`, eli `lapsensa` ja hänen huoltajakseen nimetyn miehen (Richard Baseheart) luo. Alkuvaikeuksien jälkeen pari rakastuu, ja alkaa asuttamaan tuota Telegraph Hillin kukkulataloa. Talo on kuin suurkaupunkiin siirretty, lievennetty versio Psykon talosta. No, aika huomattavasti lievennetty versio, sillä tämä on Norman Batesin residenssiin verrattuna hyvinkin valoisa ja sisustus on säihkyvän detaljirikasta, mutta melkoisen vahvasti historiallansa raskautettu on tämäkin talo. Eli kyllä tälläkin " tönöllä" omat varjonsa ja kuoppansa ovat.
Tämä valojen ja varjojen, nurkkien ja kuoppien kuvaus onkin elokuvan parasta antia, eikä siinä säästellä myöskään lukuisehkojen ulkokuvaustenkaan kanssa. Ensinnäkin ne on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla, ja todella vireästi ja vetreästi. Kamera syöksähtelee San Franciscon kaduilla kuin lintu konsanaan. Tämä tulee erityisesti esiin pioneerikohtauksessa jossa ajetaan jarruitta kaupungin mutkamäkiä alas `talla pohjassa`.


Näyttelijätyö on lähes erinomaista, Cortese on erinomainen ja Baseheart light-Norman Batesina hyvä. Hänen jännitteiset kasvonsa antavat hyvää (eiku siis pahaa, heh) kuvaa hänen päänsä mielenliikkeistä. William Lundiganin esittämä hyvä tyyppi on myös roolissaan hyvä. Fay Bakerin esittämä kylmäkiskoiskaunotar (ainakin Cortesea kohtaan), salamyhkäinen palvelija on lähes yhtä hyvä kuin Cortese.


Hyvin rullaavaa elokuvaa, hyvin otteessaan pitävää jännitystä, huijausta jonka rakkaus (melkoisesti kyseenalaistamatta) voittaa.. Eli kliseisesti sanottuna, vähän jokaiselle jotakin, mutta tyylillä, taitavasti toteutettuna. Elokuvassa ei oikeastaan ole pahempia junnauskohtia, vaan se etenee tutun varmalla Wise-tyylillä.

Cyborg : The Recycler (Usa-94) - Päällehyökkäävää, runnovaa roskaa

Törmäilyjä. Richard Lynchin esittämä `Kierrättäjä` tuhoaa ja tappaa cyborgeja muskelimasakaverinsa kanssa saadakseen heistä varaosia myyntiin. Silmät hän laittaa kaulakoruunsa killumaan. Ensin hän törmää parin minuutin ajan Malcolm McDowellin esittämään rautakätiseen Lordiin, kunnes kuolo korjaa viimeksi mainitun. (Tiedä häntä kuinka `suuren` palkkakassan Malcolm tästä parin minuutin piipahduksesta korjasi?) Sitten törmätäänkin cyborginaiseen joka on raskaana(???) ja hänen seurassaan, pakomatkalla törmätään aavikkokukkuloilla elävään Geniukseen, Luojaan joka on monet cyborgit aikoinaan kasannut. Tämä kaksikko menee sitten koko elokuvan alun ajan puhuttuun, mystiseen ja myyttiseen Cytowniin, cyborgien pesäpaikkaan ja kai loppusijoituspaikkaankin, koska yhtä myyttiseen elefanttien hautausmaahankin tätä paikkaa verrataan. Townin tosiaan väitetään olevan kyseessä, mutta näyttää kyllä enemmän ränsistyneeltä maalaistalomiljööltä muutamine lautamökkeineen.. Mutta koska "Cyborgit eivät anna periksi!", tästä ja täällä syntyy melkoisen mäiskeinen ja mäskeinen lopputaistelu Kierrättäjän ja kaverinsa lisättynä parilla moottoripyöräjengillä, cyborgiköörin kanssa...


Melkoisen miellyttävää roskaa, miellyttävää paskaa, lopputaistelu konepistoolikätisine (ne on juutattu kiinni cyborgin rautamurskattuihin käsivarsiin) muskelimiehiehineen, jalattoman cyborgin nyrkkeilytaidot sekä yleensä koko leffan typerä alku - puoliväli ja loppuidea (cyborgikierrätys ja cyborgiraskaus) mm edustavat tätä miellyttävyyttä. Sekä tietenkin nämä tyypilliset huonot näyttelemiset, sönköt dialogit, kuivakat interiöörit... Cyborgisikiö on "nerokkaan" taloudellisesti ja  "taitavasti" koko elokuvan ajan rautapurkissa. Häntä ei näy kuin psykedeelisen pyörityksen omaavassa EEG-laitteessa, muuten hän on tosiaan tuon ruuvatun rautaverhon suojaisessa turvassa. Tämä cyborgien `suvun` jatkaja.. Luojasta seuraava..
Näyttelijätyötä tuossa jo vähän kehuen haukuin, Richard Lynch on tästä jengistä totutusti paras, sekä ihan `oikeanlaisena` näyttelijänä, että varsinkin kieli poskessa ylinäytellen. Tätä todistaa mm  `köyhän pojan kännikohtaus`, jossa taskumattia autiomaassa kallisteleva Kierrättäjä kaulakoru kalisten ulvoo yöhön "I`m not cyborg!"

Escape from Insane Asylum (Usa-86)

Näin sen näin: Pienen populan asuttamalla alueella on jostain syystä keskellä metsää (tai syy voi löytyä kauhuelokuvan kuluneista kuvioista) mielisairaala. Siellä tehdään hämäriä leikkauksia kuin SSS-konsanaan... Sairaalassa pidetään väkisin rikasta naista ja hänen rahojaan(?), jotta voidaan tehdä lisää leikkauksia(?).. (Mutta hänet päästetään poiskin sieltä..) Juttuun sotkeutuu myös elokuvan nimen sairaalapakenija-huppupää`tappaja`sekä hänen äitinsä, kylän rihkamakauppias-meedio. (Pitäähän pikku käpykylällä toki oma meedioshop olla, totta kai! Muita liiketiloja ei sitten näykään, olekaan?.. (eikö tatuointiliikettäkään?) ..henkisillä eväillä vaan..`yhteisö` elää?..)
Lisäksi `tutustumme` "yhteisön" nuoriin, jotka tanssahdellen painelevat piirileikkimäisessä jonossa, polvia ylös kohotellen, kädet käsissä, riivattuun maalaistaloon.. Tutustumme myös discorock-bändiin, ja tutustummekin pitkään ja perusteellisesti...

Elokuva on tiukkaa surrealistista sumutusta: vähäinen gore on ilmeisesti toisesta elokuvasta (laatuero huomattava), kohtaukset päättyvät kesken, jatkuakseen paikasta johon ne eivät sovi, elokuva tunnetaan tietenkin myös toisella, jämäkällä, kekseliäällä ja harvinaisella nimellä Night of Terror, tapahtumattomuuskohtaukset ovat useita, pitkiä ja piinallisia...
Tuhtia Roskaa, mutta tylsästi toteutettuna, liian hajanaista ja sekavaa. Kovin on katkonaista `meno`- Roskarippeet jäävät ilmaan roikkumaan, muodostamatta edes kasaa, läjää..kokonaisuudesta puhumattakaan. Latteaa jännitystä, latteaa toimintaa. Kauhua? No, höh...

Mielisairaalaa, haunted housea ja hulluutta = tällä kertaa tylsyyttä.

Vai näinkö "vain" surrelistisen unen?...

The Phantom (Usa-43)

Ehdottomasti paras Mustanaamio-tarina! Vaikkakin on serial, eli useisiin osiin hajautettu (ja välillä hajotettukin) seikkailu roistoja ja viidakon vaaroja vastaan. Itselleni serialit ovat vähän murheenkryynejä, liian pitkiä ja toisteisia (ja yksittäiset jaksot taas liian lyhyitä), pituudestaan huolimatta saman asian ympärillä pyöriviä, kehämaisia luuppeja. Mutta Mustis-serialia voi aiheensa mielenkiintoisuuden ja vähäisten valkokangasversioiden takia katsoa usemmankin osan putkeen.
Serialithan voi katsoa halutessaan pienissä osissa, vaikka yhden kerrallaan, eikä juonen seuraamiseen tule muistamisongelmia koska seuraavan osan alussa näytetään edellisen osan `cliffhangeri` uudestaan, nyt `loppuratkaisulla'. Ongelmana tässä on taas tuo toisteisuus, varsinkin jos katsoo useamman osan peräjälkeen. Ja monasti nämä cliffhangereiden ratkaisut ovat melkoisia antikliimakseja, joku tylsä viime hetken väistäminen, hyppy, loikka...
Phantomissakin näitä on, mutta myös kekseliäitä ratkaisuja, sekä yleensä hyvää vanhan ajan seikkailutunnelmaa. Ja vielä pitkässä muodossa.

Tom Tyler on yllättävän hyvä Phantomina, juuri sopivasti jäyhä ja jäykkä, mutta tarvittaessa näppärä, energinen ja humoristinenkin (mutta viimeksimainittua onneksi sopivan, säästeliään vähän, sekä tahallista että tahatonta, ei mene tahattomaksi trikoopelleilyksi, eikä vastaavasti myöskään vitsikkäiden one-linereiden ja funny sidekickien vyöryksi ja vuorotteluksi.)  Tahallisen (tai taitaa kuitenkin olla tahattoman) huumorin puolta Phantomissa edustaa serialin alkujakso. Siinä näytetään erikoisuutena Vanha Mustanaamio, Phantom ennen `nykyistä` Tom Tylerin Phantomia. Ihmettelyä ja pohdintaa katsojassa kyllä aiheuttaa se, miksi vapisevaäänistä, laihaa, lommoposkista, trikoissa tärisevää ryppyukkoa pidetään vitaalina Viidakon Valtiaana..

P.S. Serialiksi yllättävän vetreää toimintaa, vetreää menoa, veträä jännitystä. Ei kuten serialeissa yleensä (pitkän päälle):  laahaavaa jännitystä, laahaavaa toimintaa.