Naiskohtaloita (Suomi-47)

Mainiossa, hersyvässä Aarne Tarkas-komediassa Opettajatar seikkailee käydään seuraavanlainen keskustelu (tulevan) rakkausparin kesken: Mies: "Tämä Maupassant se on vekkuli poika kirjoittamaan." Nainen: "Minusta hän kirjoittaa kevytmielisesti." Mies: "Pidänkin hänestä juuri siksi.."


Naiskohtaloissa ei ole mitään `vekkulia`. Tässä T.J. Särkän ohjaamassa elokuvassa (alkuteksteissä lukee `vapaasti Maupassantin mukaan`)  ei ole juurikaan jäljellä Guy De Maupassantin piikikästä kevytmielisyyttä, vaan vanhan Suomi-filmin raskastekoisuus raskauttaa elokuvaa ehkä liiaksikin, mutta teos on tästä huolimatta kuitenkin yllättävänkin hyvin tehty.


(Lehto)lapsia, sokeutumista, rampautumista, rakkauttakin.. Eeva-Kaarina Volanen esittää perinteistä, historiallista hahmoa, ei-hyväksyvää, mutta uhrautuvaa naista (,hahmoa joka on satoja, jopa tuhansia vuosia vanha, ja valitettavasti kumuaa vähän näihinkin päiviin) ja Rauli Tuomi hänen aatelista. `huikentelevaista` (`alimäärittelevä` sana) niljakemiestään (kumua nykypäivään tässäkin). Maupassantmaista eroottista sanastoa (senaikaisessa Suomi-filmissä harvinaista) tulee mukaan alussa, kun Volasen hahmo pitää ensin hääyötä kauhun ja pelon paikkana, mutta kohta myöhemmin onnen, autuuden ja ihanuuden huipentumana. Tämän jälkeen elokuva lähtee luisuun (ei tasollisesti, vaan juonellisesti) kun niljamies vain jatkaa ja jatkaa pettämiskierrettään vähän joka puolella, siellä ja täällä ja tuolla. Sinne ja tänne. Vain lapsi hetkellisesti nostaa naisen surun ja tuskan suosta. Lehtolapsikin tarinaan liittyy.


Dramaattisuutta lisää Volasen hahmon sokeutuminen ja siitä selviäminen sekä taas järkytyksestä uudelleen sokeutuminen. Lisää samanlaista kuvastoa tulee mm erään naishahmon rampautumisen muodossa. Pimeän puolelle mennään välillä jyrkästikin: Julmaa, hullua, pimeää väkivaltaisuutta tulee kohtauksessa jossa piiloitteleva pettäjäpariskunta naulataan (laudoilla ovet ja ikkunat kiinni) vangiksi kalliomajaan ja suistetaan korkealta kalliolta mereen.
Elokuvassa ei juurikaan ole (tai sanotaan että on yllättävän vähän) hyviä hahmoja. Pääosaesittäjättären hahmo on tietenkin puhdas ja pyhä, mutta sitten tulee pitkä liuta pettäviä, huonohahmoisia (ei edelleenkään huonosti näytellen, vaan paskamaisia tyyppejä). Eino Kaipaisen pappishahmo on päällisin puolin välittävä, raskassoutuinen Uskonmies, mutta osoittautuu tunteettomaksi, virkaheitoksi leipäpapiksi. ("Minä pesen käteni. Olen osuuteni tehnyt." Hän kyllä paljastaa väärintekijöitä ("Se on Pyhä Velvollisuuteni"), mutta jättää uhrit yksin selviytymään.) Selviää jopa sellainenkin, että Volasen hahmon äidin huolella vuosia vaalimat muistot, kirjeet lippaassa, osoittautuvat kirjeiksi pettäjältä.


Volanen vetää hahmonsa hyvällä herkkyydellä ja sielukkuudella ja yleensä kärsiviä rooleja esittävä Tuomi on yllättävänkin hyvä `huikentelevaisena` niljana. Muussakaan näyttelijäporukassa ei juurikaan moitteen sijaa.

Dead and Buried (Usa-81)

Merenrantamysteerikauhistelut ovat aina möyrineet mukavasti meikäläisen mielessä. Tässä meri ei ole se varsinainen kauhun kehto, mutta kyllä se koko ajan siinä vieressä, mielessä kytee. Vesi kytee, mieli, keho savuaa...


Merenrantakaupunki (kylä melkein) Potter`s Bluff uinuu höyryisessä, harmaassa,  mustavalkoisessa `meiningissä.` Päältäpäin katsoen kylä kautta kaupunki onkin meiningiltään lainausmerkkiluokkaa, se tosiaankin melkein nukkuu. Mutta kylän väestö ei nuku, kuolleenakaan. Sillä suurin osa väestöstä on zombeja, mutta ei perinteisiä maksalaatikkonaamoja, vaan entisen, tavallisen näköisiksi maskeerattuja kalmoja. (Entisen näköisiksi, mutta uusiksi persoonallisuuksiksi.) Jäljet johtavat ruumishuoneelle, tai oikeastaan voisi sanoa ruumishuoneen ja `beauty parlorin` sekoitukseen.. Siellä Näitä syntyy. Lisäksi ruumishuonepomo kuuntelee koko ajan vanhaa jazzia työskennellessään. Koko elokuvassa onkin koko ajan onnistuneen, tenhoavan vanhentunut fiilis päällä.




Todella onnistunut kässärin (mm Dan O` Bannon) ja ohjauksen (Gary Sherman, mm Deathline, onnistunut uniikkizombailu sekin) yhteensulautuma jota onnistuneen creepy ja välillä tarkoituksellisen hönö näytteleminen kannattelee ja upottaa. Upotuskin on tässä melkein ansio, kun entinen kyläläinen saapuu paikan sheriffiksi ja alkaa ihmettelemään (zombi)mailman menoa.


Ei tämä nyt ihan täyteen mestaruusluokkaan kohoa, mutta onpahan vain pirunvino ja viihdyttävä höyräily. Loistava idea ovat kamerat. Kylän zombiväki nappaa paikalle eksyneitä turisteja ( ja välillä zombeumattomia paikallisia) ja kun päällehyökkäykset tapahtuvat alkavat toiset nappaamaan kuvia tilanteesta. Valtava kameroiden määrä, salamavalojen välke kuvittaa tuhon, kuolon hetkeä. Zombit joilla on kädessään kamerat, sekä myöskin  elokuvakamerat ovat kyllä varsinaista kauhua kauhun sisällä, elokuvaa elokuvan sisällä. Sillä näistä hyökkäyksistä tehdään myös (mustavalkoisia) filmejä..


Kuten sanoin, hönöilyäkin löytyy, mutta se menee hyvin sisään pikkukaupungin sielunmaisemaan. Pysähtynyttä, takapajuista, jopa typerää, mutta kuitenkin viriiliä, tunnelmallista, tappavaa.. Hönöisiä juoniaukkoja ovat mm se että joillekin (ei vielä zombeille) kyläläisille tämä zombisaatio on ilmeisesti täysin tuntematonta, ja sheriffinkin ymmärrys syttyy hyvinkin hitaasti. Mutta nämä ovat mukavia suolaripotuksia tarinan päälle. Lisäksi kohtaus, jossa perhe menee eksyttyään johonkin lahotaloon apua pyytämään, ja kun huomaavat että talo on täysin pimeä ja pölyinen kuin perkele (kuten kyllä koko kyläkin), hämähäkinseittinen ja muutenkin kauan sitten hylätyn näköinen, niin nämä seikathan tietenkin suorastaan käskevät perheen isää menemään koko ajan syvemmälle taloon, aina kellaria myöten, koko ajan "Is anybody home?"-huutoa mylvien. Onnistunut oivallus sen sijaan on laittaa sheriffin vaimo kylän opettajaksi, ja vielä opettajaksi joka ei näytä oppilailleen muuta kuin witchcraftiä, black arttia ja muuta `creepy stuffia` opettavan, on mainio lisä elokuvaan.. Goreakin on sen verran että elokuva on (juuri ja juuri?) päässyt viseo nasty-listalle. Se on välillä ihan vaikuttavan näköistä, tosin kerran, tyylin mukaisesti, myös kököhköä.




Mainio, lähes mestariluokan kauhistelu, jonka loppu on tehokas, mutta ei kyllä niin uraauurtava ja uniikki, ei yllättäväkään, kuin jotkut ovat sanoneet. Kyllä tästä merkkejä on ollut.

The House of The Seven Gables (Usa-40)

"Vincent Price ja George Sanders samassa elokuvassa!"
Talon ja tilan nimi on House of The Seven Gables. Parisataa vuotta aikaisemmin suvun esi-isä, kiivas ja kylmä(verinen) kusipää(kapitalisti) oli saanut alueen huijauksella, syyttäen, tietoisesti valehdellen, silloista omistajaa noituudesta. Hän ei saanutkaan uusilla tiluksillaan kauaa kulkea. Talon yllä lepää raskas kirous.

Suvun kus'piäisyyttä on jäljellä vieläkin: isässä jonkin verran, ja pojassa, synkässä ja sikamaisessa, britahtavassa dandyssä (Sanders), paljon. Toinen poika (Price) on toista maata ja meininkiä: iloluonteinen ja elämäniloinen säveltäjä. (Price laulaakin!)
Pricen bravuuri on kohtaus jossa hän niputtaa suvun kusipäägallerian (taulut suvun 'mahtimiehistä') alimpaan paskasakkiin. Sekä Sanders että Price ovat rooleissaan oivallisen hyviä.

Suvun hirvittävä huijausperinne jatkuu.. Säveltäjäveli tappelee (sanallisesti) isänsä kanssa. Isä saa sydänkohtauksen, lyö päänsä, ja menehtyy. Dandy-niljake-veli huijaa "Murder! Murder!" huudoillaan kadun kyyläysjengin kurkkimaan ikkunoista ja Pricen hahmo tuomitaan eliniäkseen vankilaan..

Elokuvassa on kauhukierrettä, mutta sitä käsitellään, voisiko jopa sanoa, virkistävästi. Kirous, kosto, kummitukset ja kätketty aarre ovat `esillä', puheissa ja vähän teoissakin, mutta ne mollataan, nollataan lapsellisuuksiksi. Paha saa kyllä palkkansa, mutta sanoittaisiinko, `luonnollisesti`. Jännitys kyllä lisääntyy koko elokuvan ajan monipuolisesti, monipolvisesti, monihenkilöisesti.

P.S. Kuivakkaa, laihaa poskipartamies jäykkyyttä ja huumoria tuo mukanaan hevoskärry-postimies, joka kymmenien vuosien ajan on kertoillut tarinoitaan, jakanut postia ja nukahdellut kärryjen kyytiin. (Hevonen tietää pysähtymispaikat.) Miehen juttujen ja kirjeiden mukana elokuvaan tuodaan näppärästi mukaan juorujen ja vuosien kulkua.

Kylmää pelimaailmaa, katoavia turisteja ja muotimaailman kummituksia - harvoin On Cannesin elokuvajuhlien pääsarja näin paljon täynnä ainakin etukäteen mielenkiintoisia mysteereitä

Ja paljon muutakin. Päälistasta löytyy vielä mm Nicolas Winding Refnin, Jim Jarmuschin, Xavier Dolanin, Ken Loachin, Cristian Mungiun, Dardennen veljesten, Chan-wook Parkin, Pedro Almodovarin ja Sean Pennin uutuusohjaukset. Tuo pelimaailma- juttu on Paul Verhoevenin ohjaama teos kylmästä pelifirman pomosta (Isabelle Huppert) joka joutuu hyökkäyksen kohteeksi kotonaan, turistikatoaminen on Bruno Dumontin ohjaus Ma loute joka on kiintoisasti sadan vuoden takaisiin turisteihin, turismiin liittyvä ja limittyvä mysteerikuvaus ja muotimaailmakummitukset tulevat esiin Oliver Assayasin Personal Shopper- elokuvassa.

Harvoin on Cannes näin paljon kiinnostanut!


P.S. `Malleja ja meedioita`. Ja varsinkin kiinnostaa tää Assayasin-Stewartin tuotos. ja varsinkin sen jälkeen kun selvisi että se sai buuausta päälleen Cannesissa.

Villmark 2 (Norja-2015) Elokuvan alkuosa antaa (liian) kovat odotukset lopulle, osat eivät täysin natsaa keskenään. Loppu on tyhjääkin kertausta.

Tämä on periaatteessa kakkososa, mutta muuta suoranaista yhteyttä ei toisiinsa ole, kuin että molemmissa mellastetaan metsissä. Villmark 2, tai paremmalta nimeltään Villmark Asylum (jolla se mm esitettiin Night Visionsissa) on melkoisen onnistunutta sairaalakauhua. Laitoin nyt tuon jatko-osanimen tuohon `ylälaatikkoon`, koska sen nimisen DVD:n katsoin.


Raivaaja/tutkijaporukka saapuu helikopterilla (tutkimusvälineet roikkuvat verkkosäkissä kopterin alla) raivaamaan ja tutkimaan vanhaa hylättyä mieli -tuberkuloosisairaalaa keskelle jylhää korpimetsää. ("Tänne pitää tehdä ensin tie, että tätä päästään purkamaan.") Komea alku, ja komeat ovat maisematkin. Sillä sairaala sijoittuu (ja sijoittuu oikeastikin, ja on samoin oikeastikin hylätty, vuonna-78, ainakin elokuvan mukaan), kuten sanottuna todella komeisiin, jylhiin, elokuvallisiin maisemiin.


Elokuvan ensimmäinen tunti on rivakahkosti etenevää ja kekseliästä kauhua, jossa hyvin keksityt ja kehitellyt jutut (esim riistakamerat ympäri sairaalaa ja sen alueita, saadaan kauhutoimivaa found footagea, vanhaa ja uutta) sekä nopeammat vilahdukset (lasten hymynaamatuoli, iso jänispehmo, haamuhoitajat) antavat tarinalla väriä ja virtaa. Elokuvan viimeinen puolituntinen taas valitettavasti jää jankkaamaan näitä, eikä tuo asiaan mitään uutta. Vaikka sen viimeisen puolituntisen pitäisi, ainakin jännityspohjaisissa elokuvissa, ja miksei muissakin, tuoda mukaan edes jotain uutta. No, totta on, että yleisesti elokuvan viimeiset vartit ovat yhteen kokoava voima, jolloin samoja juttuja väkisinkin kerrataan, mutta tässä ne hetket ovat tosiaan aivan liian junnaavia. Ja joku uusi väläys olisi tehnyt sille hyvää. Villmarkissa lopun "paljastukset" tapahtuvat tylsästi pala palalta, eivät aina parhaimmalla taidolla ja tavalla toisiinsa liittyen. Ja kuten edellisen lauseen lainausmerkeistä huomaa, niin jonkinlaista lopputwistiä on odotettavissa ja tulossa, mutta ne ovat hyvin helposti arvattavissa, avattavissa.


Kuten, jostain syystä (no, se historia) johtuen nykynorjalaisissa kauhuelokuvissa on lähes aina (siltä ainakin tuntuu) mukana joku ja jonkinlainen natsiviritys. Niin tässäkin. Nyt eivät ole mukana natsi-zombisotilaat, mutta sairaalassa on sodan aikana tehty hämäriä rokotuskokeita. Olis kiva nähdä välistä (kyllä niitä on, meikäläiselle on nyt osuneet, valikoituneet nämä tällaiset) uusi norjalaiskauhu joka sijoittuisi nykyaikaan ilman natseja. Ja vastaavasti olisi kiva välistä nähdä uusi suomalaiskauhu joka sijoittuisi toisen maailman sodan aikaiseen Natsi-Lappiin. Tai yleensä nähdä uusi suomalaiskauhu.


Villmark 2 on, varsinkin ensimmäisen tuntinsa ansiosta, oikein hyvin ja ansiokkaasti (jopa vähän uutta luoden) seurattava norskikauhu. Eikä jatkokaan mitään huonoa ole, geneeristä vain. (Alussa tosiaan jopa uutta luova, joten se antoi odottaa paljon. Loppuun näitä eväitä ei ole enää riittänyt tai ei jaksettu haluttu, annostella. Haluttu ehkä tehdä genrekonventionaalinen tyypillisyysloppu?)


P.S. Kuitenkin  parempi kuin odotin, ja olisi ollut paljon parempi jos loppuosakin olisi ollut samaa tasoa kuin alku.

Saariston tyttö (Suomi-53)

Ennen katsomista ajattelin, ennustelin elokuvasta seuraavaa:
- negatiivisesti/+ - 0-maisesti: Noita palaa elämään-elokuvan nakunoita Mira
  Mane draamaelokuvan pääosassa, monesti filmattu aihe; vieras mies saapuu
  saarelle..
- positiivisesti: ohjaajana varma ja vankka ammattimies Roland af Hällström,
  kuvaajana mestari Esko Töyri, olisiko löydetty sopivan pieni ja intiimi ohjaus
  ja kuvaus pienen ja intiimin tilan (mutta suurehkon draaman) käsittelyyn?

Ja olihan se löydetty. Manen näytteleminen oli paljon parempaa kuin etukäteen odotin, draamallisissa kohtauksissa vähän liian sössöilevää, mutta menettelee niissäkin. Elokuvan aihe, tuttuudestaan huolimatta, vetää eteenpäin ihan kelvollisella draaman ja jännityksen kaarella. Tästä tietenkin kiittäminen, näyttelijöiden lisäksi, tietenkin Hällströmin ja Töyrin `saumatonta` yhteistyötä. Tarina kulkee ja kuvaus tuo esiin aitojen merimaisemien vuorokaudenvaihteluita ja sisätilojen valon ja varjojen `leikkiä'. Ja kun kamera on mukana kalastajaveneessä kotikatsomoonkin asti tulee hieman vellovaa voimaa ja selviytymisen draamaa. (Mutta tämä on tietääkseni jostain muusta filmistä, ei heidän tekemänsä. Ostotavaraa.)

Monesti kun kuvataan jotain pientä, eristäytynyttä yhteisöä (riippumatta tekoajasta tai mihin aikaan teos sijoittuu), niin ollaan vedenjakajalla. Yhteisön tulevaisuus on vaakalaudalla, tämä on ainakin hyvin usein lähtökohta. Nuoret ovat lähteneet, vanhat ovat jääneet. Näin on Saariston tytössäkin. Saaren väestä on jo lähes suurin osa vanhuksia. Mutta vielä on muutamia sinnikkäitä nuoria saarelaisiakin lähdössä taas jokaviikkoiselle, viikon kestävälle kalastusreissulle. (Mukana on paljon paikallista väkeä, Jurmon saarelaisia. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa, itse kalastajan työ käy tietenkin kuin `leikki`, mutta enemmän näytelmällisissä, käsikirjoituksellisissa kohtauksissa on sitten myös enemmän vapinaa. Elokuvassa käytetään jonkin verran yhteislauluja saariston tuhoisan tilan kuvaukseen (laululausahdus "Eivät ole ajat niinkuin oli ennen, eivätkä ne palaa milloinkaan" kajautetaan `kuoron` voimalla reippaasti neljä kertaa peräkkäin) ja siinä varsinkin tämä epäsuhta korostuu; toisilla huulisynkka onnistuu, toiset eivät au'o suutansa ollenkaan, hytkyvät vaan mukana, toiset taas katsovat toisiaan, että miten ne sanat oikein menivätkään, ja hytkyvät ja sanovat sitten jotain ohi huulisynkan, tai ovat hiljaa..)
Paikalliset pääsevät myös virrenveisuuseen, sillä uskonnollisuutta on melkoisesti mukana, kuten tällaisissa eristäytyneisyyskuvauksissa monesti on. Ja se mielestäni sopii tällaisten elokuvien draaman kaareen hyvin. Mutta kuten useasti, uskonnollisuuden ihmistä muuttava voima tapahtuu elokuvan lopussa taas liian nopeasti ja laveasti. Elokuvan virressä lauletaan synnistä, himosta, haureudesta, hekumasta, irstaudesta sekä saatanasta ja hänen joukoistaan.

`Kiroiluelokuva`. Elokuva on myös näitä `vanhoja suomalaisia kiroiluelokuvia`. Voimasanat vellovat jokseenkin vapaina, perkeleet pamahtelevat ja saatanoita suhautellaan. Eräs mummo sanookin: "Kyllä ihan sydäntä lämmitti kun Simeoni sanoi perkele!"

Haitarihorroria, haitarikauhua? Mirja Mane on siis aivan ok saaren tyttönä, Leif Wager hänen `tulevana miehenään` samoin, saarelle saapuvaa muukalaista, johon tyttö tietenkin rakastuu näyttelee oikein hyvin minulle entuudetaan tuntematon Henake Schubak. Anton Soini esittää haitarinsoittajaa (haitarietsivä, joka seuraa saarelaisia, tältä välillä tuntui) joka ainakin meikäläiselle antoi jo lähes (tahattoman) kauhuelokuvamaisia piirteitä hänen tunkeutuessaan joka paikkaan soittaa lirauttelemaan hymy huulillaan..

So evil my love (Bri-48)

"There`s nothing to worry about... nothing to worry about..." Näppäräniminen ja näppäräjuoninen So evil my love on inhakarisman mestarin Ray Millandin (näyttelee hyvällä (är)sykkeellä) ja asteittain hullaantuvan ja hulluuntuvan lähetyssaarnaajan lesken Mrs Harwoodin (Ann Todd) näyttelijäjuhlaa. Juonenkulku olisi saanut olla joutuisampi, mutta koko ajan kärjistyvän kiristyksen, korruption, koston ja kuoleman kiristysruuvin kiertäminen on tehty taidokkaasti. Eivätkä he ole ainoat jotka näitä `harrastavat.`

Milland ja Todd tutustuvat jo (lähetyssaarnaaja)laivalla joka on matkalla Jamaikalta takaisin Englantiin. Heidän hullaantumissuhteensa alkaa ehkä liiankin nopeasti, mutta siihen kyllä tulee nopeassa tahdissa myös pomppuja ja laskuja. Lesken mustanpuhuvasta suruharsoisuudesta ja viktoriaanisesta pukupuristuksesta siirrytään värikkäämpiin ja jopa pikkuisen paljastavimpiin asuihin. Myös hänen mielensä iloistuu, mutta pikkuhiljaa myös tummemmat mielen sävyt astuvat esiin. Millandin yhtä aikaa lunkin ja synkän huijarihahmon haahuilut laivalla ja Lontoossa saavat välillä tahattoman koomisiakin piirteitä. Näyttää kuin etsivät olisivat hänen perässään jo laivalta lähtien, mutta hänen ei tarvitse laittaa kuin lakin lippa silmille ja pää alas, niin hän on aina tunnistamaton.

Elokuvan alku ja loppupuoli parhautta, eikä välivaihekaan mikään huono ole, vähän junnaava, samoja asioita pitkähkösti pyörittävä vain. Mutta ovat kuitenkin pohjustusta lopun joutuisalle ja jännittävälle meiningille.

"A Brave woman Mrs Harwood."

The Night has Eyes (Bri-42)

Latteaniminen (Jenkkinimi Terror House on geneerisempi mutta tehokkaampi)  The Night has eyes (älä sekoita selvänäkijämysteeriin Night has 1000 eyes), on tosiaan geneerinen, mutta kompaktisti.
Siinä on mukana nummikauhua, goottilaista hernerokkasumua ja tekokuukauhua, tekokuuhulluutta. (Viimeksi mainittu ei liity avaruusajan taivaankappaleeseen, vaan kauhuhuijaukseen..) Pikkuisen kuitenkin liian laahaavaa jännitystä, laahaavaa toimintaa.

Nainen saapuu nummille selvittämään sisarensa vuosi sitten tapahtanutta katoamista. Sumun keskellä on tietenkin kartano ja sen sisällä omituista väkeä. Omituisin on `linnanherra`, psykoottinen pianisti jota esittää James Mason.
Mason on roolissaan oikein hyvä, tunnelma kauhu`friikille` `tuttu ja turvallinen` ja elokuvan loppu melkoisen tehokas, mutta ei minun makuuni.

P.S. Melkoisen onnistunut, tuttu ja tunnelmallinen kauhu/jännityspala.

Call Northside 777 (Usa-48)

Call Northside 777 on yksi niitä filmejä jossa Richard Conte ei ole pahis, vaikka sellaiseksi väitetäänkin. Hän on aloitteleva puolalaissyntyinen pikkurikollinen joka hämäröidään murhajuttuun (poliisimurha) ja joutuu vankilaan.

Elokuvan nimi tulee puhelinnumerosta jonka Conten hahmon äiti laittaa lehteen, pikkuilmoitukseen yksitoista vuotta murhan jälkeen, jotta joku tarttuisi vielä syyttömän poikansa keissiin.
Keissiin tarttuukin pomonsa (Lee J Cobb) käskemänä vastahakoinen toimittaja (James Stewart).
Tämän jälkeen alkaakin aikamoinen jankkaus, elokuva on meikäläisen makuun aivan liian etenemätön, en ole koskaan ollut mikään James Stewart-fani (Lee J Cobb on vastaavasti hyvä ja Conte loistava) ja kertojanääntä käytetään aivan liikaa ja usein.

Henry Hathawayn ohjaama elokuva venyttää kohtauksiaan liian pitkiksi, mutta Conten näyttelijätyö pisaroi voimaa valjuuteen. Oluen ystäville ja olutentusiasteille olutanekdootti: Stewartin toimittajahahmo juo kotonaan  Nectar Premium Chicago- olutta.

Where the sidewalk ends (Usa-50)

Tehtiinpä niitä filmejä poliisin brutaalisuudesta ennenkin. Tässä Otto Premingerin ohjauksessa Dana Andrewsin esittämä etsivä on tunnettu heikoista hermoistaan ja väkivaltaisuudestaan. Pomonsa sanookin: "Sinä et pelkästään vihaa roistoja, vaan nautit heidän hakkaamisestaan. Ja hingut nähdä nimesi lehtilööpeissä kovana kyttänä." Etsivä elääkin porras portaalta jatkuvan arvonalennusasteikon alla. Andrews on roolissaan hyvä, mutta ei loistelias. Hän on aivan liian ilmeetön hermoheikoksi räjähtelijäksi. Hänellä on sama lattailme päällä vihassa ja rakkaudessa. Umpimielisyyden aura hänestä kyllä hohkaa. Hän onkin hyvä tällaisena kyynisenä kaupunkivaeltajana.
Rakkautta `peliin`tuo (jälleen loistava) Gene Tierney.


Etsivä tappaa puoliksi tahallaan, puoliksi vahingossa erään katuroiston. (Ei tiennyt että uhri on sirpalepäinen sotasankari.) Uhrin vaimon (Tierney) isää syytetään tapahtumasta. Mielen ja juonen kiharaisuutta tulee kun etsivä yrittää pelastaa isän pälkähästä jäämättä itse kiinni...


Elokuvan erikoisin (tappelu)kohtaus tapahtuu turkkilaisessa/suomalaisessa(!!) saunassa. Siinä gangsterisakki pitää yhtenä lymypaikkanaan tällaista saunakombinaatioota. Sen pukuhuoneeseen etsivä sitten törmää tappelemaan. Ja tyrmätään. Ja rosvojoukko pakenee höyryhuoneen kautta kadulle. Elokuvassa onkin vahvana pääjuonena etsiväelokuvien tyypillisyys `poliisin viha, kauna ja katkeruus yhtä, erästä gangsteripomoa kohtaan. Sekä tietenkin pomon raivoisa etsintä ja nalkkiin saaminen`.

Vanha rikoselokuvaroistonaama Neville Brand (mm Eaten alive) vetää hyvän ja energisen riviroiston roolin. Myös Karl Malden vetää perushyvän poliisipomon roolin.


Keskivertonoir.